Historiaa

SUONENJOEN KIEKKOKARHUJEN HISTORIAA

(Historiikki on koottu seuran 40 -vuotisjuhlaan v. 2005)

Perustamisesta 70-luvulle

Jääkiekkoseuran perustamistarve tuli esille, Suonenjoen Lyseon lukion oppilaat innostuivat jääkiekosta. Asiasta kiinnostuivat Markku Järviaho, Mikko Järviaho, Tuomo Boman, Reino Sikanen, Matti Vaittinen, Heikki Kiviniemi, Jyrki Iivanainen ja Heikki Sivonen. Mukaan kelputettiin myös kuusi nuorempaa: Timo Vehviläinen, Jorma Oikarinen, Pekka Rossi, Leo Jäppinen, Kalevi Oikarinen ja Antero Vaittinen. Oman erikoisseuran perustamisen vaikuttajina oli erittäin vahvasti Osuusliike Sisä-Savo ja sen toimihenkilöt, sekä asialle tukensaantanut urheilulautakunnan puheenjohtaja Jorma Jäppinen. Seuran perustaminen tapahtui vuonna 1965 Ravintola Kyöpelin kabinetissa. Läsnä olivat: Oskar Järviaho, Esko Ropponen, Risto Taskinen, Matti Koivistoinen, Silvo Mölkänen ja Vili Jalkanen, jotka olivat seuran perustajajäsenet. Suonenjoen Kiekkokarhut liittyi Työväenurheiluliittoon.

 

Varusteet ja peliasut

TUL Savon piiri lahjoitti peliasun: keltaiset paidat ja punaiset pelihousut, joissa reiden kohdalla oli kaksikerroksinen kangas ja välissä pala kovalevyä. Maalivahti sai hanskan, kilven ja rintapanssarin, joka oli vanua sisältävä, 2 cm paksu nahkaliivi. Maalivahdin luistimet olivat tavalliset putkiluistimet, kuten muillakin, koska maalivahti ei silloin liikkunut, kuten nykyisin. Jokainen osti itse kaikki varusteet. Aluksi hanskoina oli pelkät isän pitkävarsirukkaset, sisällä kahdet lapaset. Pelisukkien alle laitettiin erilaisia kovikkeita, esim. paksuja aikakauslehtiä. Seuraavaksi käyttöön tuli n. 15 vm pitkä muovi sääriluun etupuolelle. Mailamerkkeinä olivat kokopuukoivua olevat OLA tai ALA sekä vanerista tehty FIHGTER. Ensimmäiseen otteluun seura hankki n. 20 kpl CORTINA-mailoja. Mailat olivat niin kuivia, että niitä oli pakko pitää hangessa muutama vuorokausi, jotta koivu edes vähän kostuisi, eikä heti halkeaisi.

Lämäriä ei uskaltanut lyödä, koska kokopuumaila halkesi heti lyönnin jälkeen. Jos oli pakko lyödä lämäri, niin haljenneen lavan ympärille laitettiin teippiä n. 1 cm kerros. Keskenään pelatessa lavan kärkiosasta saattoi n. 5 cm roikkua teipin varassa. Jos kärkiosa katkesi, niin se päivä pelattiin mailan lavantyngällä. Jos maila oli oma, niin lapa liimattiin vaneria vahvikkeena käyttäen. Mailoja tehtiin itse Lyseon puutyötunnilla. Liimatti lapa ei tahtonut pysyä kiinni, koska juustohöylä toteutui jo silloin eli Eri Keeper oli säästösyistä laimennettu vedellä. Josku rikkinäisen mailan ympärille naulattiin pelti. Pelikassina oli äidin tekemä kangassäkki. Luistimet oli putkiluistimet ja terät teroitettiin Risto Taskisen rautaosastolla Smirgelin pyöreän laikan avulla.

 

Kaukalon rakentaminen ja kunnossapito

Puutavaraliike Paavo Sivonen lahjoitti 2x2 tuuman lankkua tukipuiksi seinien taakse ja seinälaudoiksi vajaakantti 4 tuuman lautaa. Kaukalon seinät rakennettiin talkoilla 4 metrin pituisiksi elementeiksi, jotka purettiin kesäksi. Talvella ottelun aikana toimitsijat seisoivat ja pelaajat istuivat puupenkillä kaukalon toisella puolella, molemmat ilman koppia lumisateessa.

Valot kaukaloon lahjoitti Suonenjoen Sähkö ja ne olivat päällä klo 18.00 - 20.00. Pukukoppina oli valkoinen 3 x 5 m suuruinen työmaakoppi, jonka keskellä oli lämmittimenä kamina eli peltitynnyrin puolikas, puita alareunasta sisään ja hormi katon läpi ulos. Puolet kopista oli erotettu kanaverkolla kotijoukkueelle eli istumapaikka jokaiselle. Loppuosa oli jaettu kahtia, josta puolet vastustajalle ja toinen puoli kaukalon letkutelineelle ja tuomareille. Osa vastustajan pelaajista joutui välillä seisomaan, että toiset pystyivät lämmittämään varpaita ja luistimia erätauoilla.

Pakkasrajoja ei silloin ollut. Kovalla pakkasella jäässä oli niin isoja railoja, että niihin alussa kaatui. Pian kuitenkin oppi muistamaan railojen paikat. Oikeat maalit saatiin heti alusta alkaen, alussa takaverkkoja ei ollut. Myöhemmin takaverkkona oli rautaverkko, josta kiekot kimposivat takaisin kentälle ja peli jatkui. Maalituomarit seisoivat verkon takana taskulamppu kädessä. Linssin eteen vaihdettiin joko vihreä tai punainen kalvo.

Kaukalon puhtaanapidosta (auraus, jäädytys) vastasi kunta, kenttämestari Jaakko Oikarisen tekemänä. Jäädytys tapahtui vesikaivosta kaukalon pituisella n. 3 tuuman paloletkulla käsipelissä letkun päätä puristamalla. Myöhemmin saatiin veden hajoittava suutin letkun päähän.

Kun televisiosta nähtiin jäädytyskone, niin suuri keksintö oli laittaa ruputin perään 200 l tynnyri täynnä lämmintä vettä, joka haettiin peräkärrillä tietenkin Osuusliike SiSä-Savon tiloista. Aura ruputin edessä, sitten auraaja 2-tahti ruputtimen aisanvarsissa kävelemässä. Vesitynnyri laitettiin ruputtimen perään, josta vesi valui säkkikankaan kautta jäälle.

Näin saatiin hieno ja tasainen pinta, kunnes rätti tarttui jäähän kiinni. Rätti irroitettiin lämpimällä vedellä, jota vielä riitti, koska jäädytys ei ollut edennyt vielä montaa metriä. Sitten jäädytystä jatkettiin kylmällä vedellä, kuten ennenkin. Ennen jäädytystä poistettiin lumet jäältä ruputilla auraten. Yksi päätyelementti irroitettiin ja lumet ajettiin kaukalosta ulos. Jos lunta oli satanut paljon, ajettiin lumi kaukalon reunaan, josta pelaajat kävivät pelipäivän aamuna nostamassa  lumet kaukalon reunan yli. Jos oli tarvis, niin iltapäivällä tehtiin sama uudelleen. Alkukaudesta, kun lunta ei ollut kaukalon seinän takana tarpeeksi ja kaksi vajaakantillista lautaa oli päällekkäin, meni kiekko joskus sinän läpi.

Ottelut ja harjoittelu

 Alkuaikoina pelattiin ystävyysotteluita Rautalampea, Oravikoskea, Kuopion joukkueita KTK:ta ja KKV:tä sekä Varkauden VARTP:tä vastaan. Peli Rautalampea vastaan oli oikea hegemoniaottelu. RautU ja Erkki Kirjavainen sekä kumihanskat oli jo legenda heti alusta alkaen. Muutaman kerran Puolakka Pieksämäeltä ja Antero Horttanainen KTK:sta kävivät opettamassa tekniikkaa ja taktisia kuvioita, muuten harjoitukset olivat talvella keskinäistä pelaamista.

Talviharjoittelu alkoi syksyllä, kun hankittiin muutama kovalevy, jonka päällä kiekko luisti hyvin. Näin voitiin ampua vetoja ja lämäreitä sekä harjoitella syöttöjä laittamalla levyjä peräkkäin. Nämäkin harjoitukset loppuivat ensimmäiseen vesisateeseen, koska kovalevy yleensä halkesi keskeltä kahtia, vaikka levyt olivat sateelta suojassa kopin lipan alla.

Joukkue pelasi Savon Piirisarjassa, samoin valtakunnallisessa TUL-Cupissa, sekä oppikoulu-Cupissa Lasse Janssonin johdolla, koska melkein kaikki pelaajat opiskelivat Suonenjoen Lyseossa.

Jos kotiottelun viimeisessä erässä oltiin maali häviöllä, niin erä oli todella pitkä, koska viimeisen erän loppupuolella kello pysähtyi useasti muutaman minuutin ajaksi, kunnes vastustajat alkoivat huutaa: "Tuomari aika, aika!" Kello laitettiin käyntiin ja kun tuomari kävi sitä katsomassa, kävi hän sanomassa vastustajille kellon käyvän ja aikaa vielä olevan. Kun tuomarin selkä kääntyi, niin taas kello pysäytettiin. Pelin lopussa peliaika eteni niin hitaasti, että saatiin tasoitus aikaan, joskus taas ei edes kello auttanut meitä. Kellon käytön ja pelin venyttämisen erikoismies oli Risto Taskinen. Suonenjoen ensimmäiset erotuomarit olivat Heimo Peltola ja Kalevi Kutvonen. He tuomitsivat aluksi seuran omat pelit. Itse tuomarit eivät olleet pelanneet koskaan ja luistelusta päätellen sekin oli alkuvaiheessa. Myös kortti oli tuntematon käsite.

Pelimatkat ja varainhankinta

Alkuvuosina pelimatkat tehtiin johtokunnan jäsenten omilla autoilla, mm. Esko Ropposen Ford Cortinalla (rekisterinumero KM-551) ja Risto Taskisen Ford Anglialla (rekisterinumero KCV-44). Seuran tulot olivat tanssien  pitäminen maamiesseurantalolla, taimien istutus, tukkien vieritys Iisveteen, pellehyppy-tilaisuudet Kaatron uimalassa, vuotuinen käsiohjelma sekä joulupukkitoiminta, jonka toteutusvastuu oli pelaajilla.

Myöhemmin rahaa hankittiin bingo-toiminnalla yhdessä SuPan ja Vasaman kanssa, josta muodostui ns. kolmen koukun bingo sekä karnevaalien limsan ja makkaran myynnillä yhdessä SuPan kanssa. Karnevaalinen paras myyntitulos oli, kun makkaraa myytiin 600 kg ja kymmeniä koreja limsaa. Myynti loppui klo 5.00 aamulla. Rahat vietiin SYPin kassalippaassa pankin tallelokeroon.

70-luvun alussa seura hankki kisapuvusta uudet oikeat peliasut, valkeat paidat, siniset housut sekä hartiasuojat kaikille. Mailat saatiin puutavaraliike Paavo Sivosen avustuksella ilmaiseksi. Paavo vei sahattua koivulautaa Kalevi Nummisen Montrealin tehtaalle. Kauppaan kuului, että paluukyydissä tuli ilmaiseksi n. 300 kpl:een erä muoviin käärittyä Montreal mailaa.

Vaikka mailat olivat ilmaisia, niin vielä senkin jälkeen oli tiukka joukkueen sisäinen kontrolli, jotta kukaan ei lyö jatkuvasti lämäriä, että saisi uuden mailan. Jatkossa seura osti jokaiselle pelaajalle sekä toimihenkilölle siniset kevyttoppapuserot, sen suhteen olimme ensimmäinen lähiseudun seuroista.

Pelimatkat alettiin tehdä bussilla. Lähtö vieraspeleihin oli Juhlatalon nurkalta. Kun kaikki muut olivat paikalla, niin Vehviläisen Timo Lampientaipaleelta puuttui aina. Jokainen katsoi Valkeisenmäen rinteeseen, ja kuin yhdestä suusta tuli, että Timo + mopo näkyy. Mopo päiväksi Juhlatalon nurkalle seinää vasten parkkiin ilman lukkoa, kaikki kyytiin ja pelimatka alkoi.

70-luvulta näihin päiviin

Olosuhteet 70-luvulla olivat sekä luonnon että pelaajien varassa. Syksyn ensimmäisillä pakkasilla jäädytettiin porukalla kaukalon epätasaista sorapohjaa illat ja yöt. Päivisin samaa työtä työtä teki kenttämestari Jaakko Oikarinen. Monesti kuitenkin ensimmäisissä harjoituksissa luistimet tylsyivät jäästä paljastuviin pikkukiviin.

Suuri helpotus koettiin vuonna 1987, kun kaukalo siirtyi uudelle paikalle kumiasfaltilla päällystetyn tenniskentän päälle ja tuolloin Suonenjoen kaupunki hankki uuden jäänhoitokoneen, mutta ei traktoria. Jää-Matti saatiin kuitenkin käyttöön, yllätys yllätys pelaajien toimesta. Hannu Heikkisen pikku-Valmet toimi alkuun hyvänä vetojuhtana ja myöhemmin samana talvena kaupunki sai kuin saikin hankittua jäänhoitokoneelle sopivan traktorin. Edelleen pelaajat hoitivat syksyisen jäädytyksen aina vuoteen 1997, jolloin siirryttiin upouuteen jäähalliin.

70-luvulla samat pelaajat pelasivat jääkiekkoa, jalkapalloa ja pesäpalloa, sekä osa vielä lentopalloa. Talvella tilanne oli helpompi, kun oli vain kaksi lajia menossa. Seurat kilpailivat pelaajista ja jotkut joutuivat lopettamaan muut lajit ja keskittymään yhteen ja ainoaan. Tällöin Kiekko-Karhut menetti joitakin hyviä pelaajia muihin lajeihin.

70-luvulla kehitys meni eteenpäin myös Kiekko-Karhuissa. 1975 hankittiin ensimmäinen luistinten teroituskone, mikä oli erittäin tärkeä asia. Ei tarvinnut aina ennen ottelua viedä luistimia Kääriäisen liikkeeseen teroitettavaksi ja jos ottelussa kolhaisi terän vaikka maalitolppaan, oli helppo teroittaa luistimet heti paikan päällä. Näihin aikoihin tulivat markkinoille myös täysmuoviset kiekkoluistimet. Ainakin Titan-merkkisiä tulipunaisia luistimia oli muutamilla pelaajilla käytössä. Hyvä puoli niissä oli se, ettei kiekon osuttua jalkaan tuntenut kipua, kuten pehmeillä nahkaluistimilla. Huonoja puolia löytyi myös. Luistimet olivat kovat ja jäykät, eikä niillä saanut kunnon luisteluasentoa ja ne myös murtuivat kovalla pakkasella.

Myös mailat kehittyivät: lasikuitu mahdollisti yhä ohuemman varren ja lavan käytön. Mailat kevenivät, lapa oheni ja myös kaarevoitui. Lämärin vauhti lisääntyi huomattavasti ja vippaukset onnistuivat paljon paremmin kuin entisillä paksulapaisilla. Kun kaukalo oli siirretty kumiasfaltille ja jäänhoitokone hankittu, oli kunnon jääkiekon harrastamiselle esteenä enää pakkanen, tuuli, vesi-, räntä- tai lumisade.

Helpotus oli suuri, kun päätös jäähallin tulosta toteutui vuonna 1997. Monet olivat ne talkootunnit, joita kikalaiset ja muut asiasta kiinnostuneet tekivät hallin eteen, joka pääasiassa rakennettiin talkoovoimin. Suuri kiitos lankeaa Jäähalli Oy:n puheenjohtaja Heikki Raiviolle, joka hankkeen toteutti ja on edelleen mukana toiminnassa. Kiekko-Karhut on suurin osakkeenomistaja Suonenjoen Jäähalli Oy:ssä.

Seuran ensimmäinen linja-auto hankittiin vuonna 1979. Seuran silloinen puheenjohtaja Heikki Tuure läksi matkaan haettuaan Suonenjoen Säästöpankista 10000 markkaa käteistä mukaansa. Ostosmatka suuntautui Kuopion Postivarikolle, jossa pidettiin vanhojen postiautojen huutokauppa. "Ensimmäisen huudettavan auton hinta kohosi yli 10000 markkaan, mutta toista ruvettiin huutamaan jo muutamasta tuhannesta alkaen", muistelee Tuure. "Lopussa kisassa olivat mukana KiKa ja jotkut naisvoimistelijat. Aina, kun korotin hintaa, naiset lisäsivät satasella. Kun päästiin 6100, nostin hinnan 8000:een, naiset lopettivat ja näin seuran ensimmäinen bussi oli ostettu."

Auto oli Vanaja, vuosimallia 1968, jota Valde Avila ansiokkaasti kuljetti. Kerran pelimatkalla auton kaikki valot sammuivat täydessä vauhdissa, tyttöystävät kirkuivat ja säikähti siinä itse kukin kyydissä ollut. Valdekin taisi joitan ärräpäitä tavoitella, ohjaili ja jarrutteli tienpenkkoja tunnustellen ja onnettomuudelta vältyttiin. Jonkun pelikassi oli valahtanut päävirtakytkimen päälle ja kääntänyt vivut alas. Tämän ensimmäisen linja-auton jälkeen seuralla on ollut 3 omaa bussia, nykyään matkat tehdään vuokrabussilla.

Koska jääkiekko oli jo 70-80 luvuilla kallis harrastus, olivat varainkeruumetodit hyvinkin monipuoliset. Mansikkakarnevaalien makkaranmyynti tuotti vielä 70-luvulla hyvin, samoin erilaisten rakennelmien pystytykset karnevaaleille. Metsälliset aktiviteetit, käpyjenkeräys ja taimienistutus tuottivat myös hyvin. Sen sijaan tukkien vieritykset vaikeilta paikoilta olivat työläitä ja tuottivat vain kipeät selät tekijöille. Raveissa myytiin pääsylippuja, valvottiin pikapankkien käyttöhuoneita, tehtiin mullanlevitystöitä ja pudotettiin katoilta lumia. Kausijulkaisun mainostilan myynti tuotti myös hyvin.

Itse jääkiekko-ottelut olivat 30 vuotta sitten suosittuja tapahtumia. Parhaimmillaan Rautalampia vastaan pelattuun otteluun vuonna 1978 oli myyty yli 500 pääsylippua. RautU olikin päävastustaja ja ottelut olivat kiihkeitä ja tasaisia, eikä koiruuksilta vältytty puolin eikä toisin. Myös kuopiolaiset joukkueet (KTK ja KKV) ylimielisine asennoitumisineen olivat epäsuosiossa Suonenjoella.

Ottelujen järjestämiset olivat jo show sinänsä. Monesti tiedettiin jo lauantaina, onko huomenna sopiva sää pelata. Mutta usein pakkanen paukkui 20 asteen tietämissä ja silloin alkoi puhelinrumba. Illalla oltiin yhteydessä vastajoukkueeseen ja usein aamukuudesta ruvettiin soittelemaan, miltä sää pelipaikkakunnalla näyttää. Kun illalla saavuttiin pelipaikalle, oli lämpötila laskenut reilusti alle pakkasrajan, -20 asteeseen. No, tietysti peli pelattiin, kun oli 250 kilometriä matkustettu.

Edustusjoukkueen peleihin tuomarit tulivat Kuopiosta ja junioripillejä vihelsivät Ari Jalkanen ja Petri Pakarinen, aluksi jopa ilman tuomarikorttia. 80-luvulla toistakymmentä kikalaista kävi tuomarikurssin ja näin saatiin hoidettua junioripelit ja linjatuomarihommat 3-divisioonan peleissä.

Varsinaisia valmentajia Kiekko-Karhuissa ei ollut 70-luvulla. Valmentajina toimivat pelaamisen ohella mm. Seppo Mansikkamäki, Tapio Sidorow, Martti Jalkanen, Petri Pakarinen, Juha Raatikainen ja monet muut. Vasta kaudelle 1989-90 palkattiin valmentajaksi pieksämäkeläinen Seppo Horjander. Tämän jälkeen edustusjoukkuetta ovat valmentaneet Jari Härkälä, Esa Torvinen, Ilkka Ikonen ja Jukka Särkkä.

Joukkueenjohtajina ja huoltajina 70-80 luvuilla toimivat Seppo Tuure, Ari Jalkanen ja Paavo Särkkä. Tämän päivän SuKiKassa huoltajina ovat jo pitkään toimineet Martti Pääkkönen ja Veli Koponen. Joukkueenjohtajana ja managerina pitkän työsaran on tehnyt myös Olli Ikonen.

Seuran puheenjohtajina ovat toimineet Oskari Järviaho, Esko Ropponen, Risto Taskinen, Kalevi Oikarinen, Erkki Turunen, Jorma Kauppinen, Olli Ikonen, Seppo Tuure, Raimo Jalkanen, Hannu Pakarinen, Hannu Matilainen, Juha Lötjönen ja Jussi Kylmälä.

Tämän päivän (Huom! Historiikki kirjoitettu seuran 40-vuotisjuhlaan v. 2005) Kiekko-Karhuissa on noin 250 jäsentä. Joukkueita on 8, edustus, edustusjoukkue pelaa 2-divisioonassa, 5 juniori-, 3 ringettejoukkuetta sekä harrastekiekkojoukkue Riverhockey, joka on seuran menestynein joukkue. Se on voittanut harrastekiekon kaksi SM-mitalia, hopean ja pronssin.

Kiekko-Karhut järjestää vuosittain Riverhockey-thriathlonin, johon on vuosi vuodelta tullut yhä nimekkäämpiä urheilijoita mukaan. Lisäksi seura osallistuu useisiin puulaakikilpailuihin ja järjestää jokavuotisen kaukalopallopuulaakin. Vanha perinne KiKan ja SuPan pitkänperjantain pilkkiretki on toteutettu jo 35 vuoden ajan.

Nykyisin varainhankinta perustuu suurelta osin paikkakunnan liikkeiden ja yritysten kanssa tehtyihin yhteistyösopimuksiin. Kaupungilta saatava vuosittainen liikuntalain mukainen avustus, arpajaiset ja erilaiset talkootyöt auttavat myös jääkiekon harrastamista Kiekko-Karhuissa. Oma lukunsa sinällään on Jäähallin Kahvio, jota seura pyörittää talkoovoimin.

Ringette mukaan seuran toimintaan

Ringeten harrastus alkoi Suonenjoella Ringetteliiton aktiivisen lähetystyön tuloksena keväällä 1997. Lajin harrastusta edesauttoi vastavalmistunut jäähalli. Ringettejoukkuetta valmensi alkutaipaleella Tiia Ihasalo. Kaudesta 1998-99 Suonenjoelta on ollut edustus ringeten Itä-Suomen aluesarjassa. Kausi 2000-01 päättyi riemukkaisiin pronssijuhliin Kajaanissa - valmentajana oli tuolloin Juha Suikkanen. Seuraavan kauden päätteeksi tytöillä oli jo kaulassa hopeiset mitalit. Kaudella 2002-03 valmentaja vaihtui - edustusjoukkuetta valmensi Martti Jalkanen. Martin jälkeen peräsimessä on ollut Asko Mehtälä. Uusia pelaajia on saatu mukaan pitämällä ringettekoulua ja järjestämällä koulutapahtumia.

Alkavalla kaudella SuKiKalla on kaksi ringettejoukkuetta (edustus ja C-juniorit) sekä ringettekoulu. Ringetessä järjestetään vuosittain aluejoukkueturnaus; joka alueelta valitaan parhaimmisto turnaukseen ja usein on mukana vieraileva joukkue ulkomailta. Suonenjoella oli kunnia olla aluejoukkueturnauksen isäntänä vuonna 2000. Järjestelyt sujuivat SuKiKan kiekkoväen kanssa niin sujuvasti, että SuKiKalle myönnettiin vuoden turnausjärjestäjän palkinto kauden SM-loppupelien yhteydessä Länsi-Auto Areenalla.

SuKiKan juniorityön hedelmät

Suonenjoen Kiekko-Karhut toimii ns. kasvattajaseura- ja kaikki pelaa -periaatteella. Seuran juniorityö on tuottanut tulosta vuosien mittaan. Seurasta on siirtynyt Kuopion Kalpaan useita junioreita, ja mm. Aatu Hämäläinen ja Toni Miettinen ovat vuoden 2005 SM-hopeamitalisteja B-junioreissa. Ringettetytöistä Kerava Shakersiin siirtyneet Liisa Kanninen ja Sari Ahola voittivat naisten SM-pronssia v. 2004. Seuran pelaajista ainoana Suomen mestaruuden on saavuttanut Harri Munter, joka on voittanut Kuopion Red Devilsien mukana rullakiekon mestaruuden v. 2003.

 

TÄSSÄ HISTORIIKISSA ON MAINITTU MONEN HENKILÖN NIMI JA VÄHINTÄÄN YHTÄ MONEN VAPAAEHTOISTA TYÖTÄ TEKEVÄN NIMI ON JÄÄNYT MAINITSEMATTA. KIITOKSET KAIKILLE NIILLE, JOTKA TAVALLA TAI TOISELLA OVAT OLLEET VUOSIEN SAATOSSA MUKANA KIEKKO-KARHUJEN TOIMINNASSA TAI TUKENEET SITÄ!

Tätä historiikkia ovat olleet kokoamassa seuran 40-vuotisjuhlaan v.2005 Kalevi Oikarinen, Matti Koivistoinen, Silvo Mölkänen, Erkki Turunen, Martti Jalkanen, Seppo Tuure, Hannu Pakarinen ja Heli Kanninen.